Katsoin kuvaamaani videota. Esiinnyin siinä äänenä. Tuhisen. Onko nenä liian pieni, että tulee tuhinaa turbulenssia? Jos opettelisin hitaamman sisäänhengityksen, niin enkö enää tuhisisi.
Puheenmuodostukseni on jotenkin epäselvää. Se meinaa kaatua, ja kuulostaa lihaisalta. Puhun nenästä. Sitä voisi ehkä välttää keskittymällä puhumaan kurkun takaosasta.
Kärsin myös siitä kolumnistien pilkkaamasta nousevasta intonaatiosta. Näihin ongelmiin pitäisi etsiä ratkaisua, koska nämä piirteet varmasti ärsyttävät monia joita kohtaan. Ainakin jos ovat valmiiksi ärtyneitä, niin nämä piirteet voivat viedä yli laidan.
torstai 16. syyskuuta 2010
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Tänään olisi opiskelijarientoa, mutta en ole menossa. En osannut tuppautua mihinkään seuraan. Päivän mittaan tulee puhuttua vähän. Vain terapiassa puhuin, ja sitten äsken puhelimessa Helenalle.
Vittu.
onnistuin poistamaan sen mitä kirjoitin. Lannistuin siitä. On liian aikaista mennä ostamaan kanaa. Se maksaa vielä täyden hinnan.
Vittu.
onnistuin poistamaan sen mitä kirjoitin. Lannistuin siitä. On liian aikaista mennä ostamaan kanaa. Se maksaa vielä täyden hinnan.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Tämä kirjoittaminen on taas jäänyt. Toivoisin kirjoittavani päivittäin, ja kehittyväni siinä.
Pitäisi kirjoittaa viimeisestä kuudesta vuodesta. Mitä tapahtui. Mitä olen. Toki takaumilla selittää aiempaa. Narratiivi voi olla parantava.
Harvoin, ei nytkään, on kärsivällisyyttä kirjoittaa hyvin.
Ei tunnu olevan mitään, mikä olisi kirjoittamisen arvoista.
Kävin tänään mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden vertaisryhmässä. Ryhmä koostaa minut. Tahdon sanoa jotain syvällistä, toimia paremmin kuin muut. Helposti vain odotan, että on vuoroni sanoa. Se ilmapiiri, jossa vain hiljaa sanotaan: joo on se kyllä. Sellainen imelä kannustavuus on myös helposti turhauttavaa.
Sen jälkeen jäi tyhjä olo. Mitä tekisi. Tapaamisen adrenaliinipiristys katosi nopeasti. Tuli yksinäinen olo. En haluaisi lopettaa enkä aloittaa mitään.
...
Mikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta, kun ei keksi mitään mitä haluaisi lukea. Mikä olisi lukemisen arvoista, näkemisen arvoista, kokemisen arvoista. Tällä hetkellä ei ehkä mikään, mutta en osaa nukahtaakaan. Elämä on tätä. Onnellisuus on sitä, että ei muista olevansa olemassa, toimii vain.
Pitäisi kirjoittaa viimeisestä kuudesta vuodesta. Mitä tapahtui. Mitä olen. Toki takaumilla selittää aiempaa. Narratiivi voi olla parantava.
Harvoin, ei nytkään, on kärsivällisyyttä kirjoittaa hyvin.
Ei tunnu olevan mitään, mikä olisi kirjoittamisen arvoista.
Kävin tänään mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden vertaisryhmässä. Ryhmä koostaa minut. Tahdon sanoa jotain syvällistä, toimia paremmin kuin muut. Helposti vain odotan, että on vuoroni sanoa. Se ilmapiiri, jossa vain hiljaa sanotaan: joo on se kyllä. Sellainen imelä kannustavuus on myös helposti turhauttavaa.
Sen jälkeen jäi tyhjä olo. Mitä tekisi. Tapaamisen adrenaliinipiristys katosi nopeasti. Tuli yksinäinen olo. En haluaisi lopettaa enkä aloittaa mitään.
...
Mikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta, kun ei keksi mitään mitä haluaisi lukea. Mikä olisi lukemisen arvoista, näkemisen arvoista, kokemisen arvoista. Tällä hetkellä ei ehkä mikään, mutta en osaa nukahtaakaan. Elämä on tätä. Onnellisuus on sitä, että ei muista olevansa olemassa, toimii vain.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Yksinäisyysitkua
Haluaisin kertoa jollekulle siitä, että olen yksinäinen. Sitten en vain olisi yksinäinen.
Tänään väsyin täysin. Opinnot eivät ole edes infoluennoista päässeet. En tule selviämään. Vanhemmat patistavat jatkamaan vanhaa koulutusta, mutta minua pelottaa palata.
Luen neuropatiasta diabeteksessa. Pelkään että minulla on sitä. Ahdistun kauheasti, samoin alkoholivaurioista. En ole enää korjattavissa. Sisuskalut ovat menneet epäkuntoon. Ne ei nouse enää omille jaloilleen.
Mietin vain sitä. En jaksanut opiskelijarientoihin tänään, vaikka koitan tutustua. Ajattelen, että ehkä ne ei ole minua varten. Ne on nuoremmille ja kauniimmille. Minä olen masentava.
Luin vain hieman romaania ja itkin.
Tänään väsyin täysin. Opinnot eivät ole edes infoluennoista päässeet. En tule selviämään. Vanhemmat patistavat jatkamaan vanhaa koulutusta, mutta minua pelottaa palata.
Luen neuropatiasta diabeteksessa. Pelkään että minulla on sitä. Ahdistun kauheasti, samoin alkoholivaurioista. En ole enää korjattavissa. Sisuskalut ovat menneet epäkuntoon. Ne ei nouse enää omille jaloilleen.
Mietin vain sitä. En jaksanut opiskelijarientoihin tänään, vaikka koitan tutustua. Ajattelen, että ehkä ne ei ole minua varten. Ne on nuoremmille ja kauniimmille. Minä olen masentava.
Luin vain hieman romaania ja itkin.
maanantai 23. elokuuta 2010
minimulkku
Onnekseni kuntoutusohjaaja oli sairastunut. Oikeammin vain selkävammat olivat tulleet akuuteiksi, ja jäi lomalle.
Terapiaan menin, vaikken tykännyt herätä. Terapeutti innostui siitä, että miksen ole ärhäkkä ja miksen raivostu. Pidättelin vain itkua.
Unohdin avaimet kotiin. Äiti huomasi sen ja soitti junaan. Onneksi oli vielä myöhempi juna, johon iskä sai avaimet mukaan. Konduktööri hyvää hyvyyttään sen teki. Olisin halunnut jotenkin osoittaa arvostukseni. Mutta sanoin vain kiitos paljon. Mietin olisiko pitänyt antaa 20 euroa. Se olisi ollut rumaa, ehkä lahjakortti olisi ollut parempi. Lopulta en tehnyt mitään.
Join olutta baareissa odotelleen seuraavaa junaa kotipaikkakunnalta. Helena soitteli, vihastui. Vielä itkettävää riitaa käytiin kun pääsin jo asunnolleni. Se on jostian löytänyt mun päiväkirjat, ja niistä löytämillään asioilla mua nyt lyö. Mistä vain olen epävarma. Haista paska minimulkku. Olisin halunnut hajottaa kaiken, sen luut. asuntoni kaikki tavarat.
Tänään vaan. Pitää kestää odottaa.
ei ole asiaa.
Terapiaan menin, vaikken tykännyt herätä. Terapeutti innostui siitä, että miksen ole ärhäkkä ja miksen raivostu. Pidättelin vain itkua.
Unohdin avaimet kotiin. Äiti huomasi sen ja soitti junaan. Onneksi oli vielä myöhempi juna, johon iskä sai avaimet mukaan. Konduktööri hyvää hyvyyttään sen teki. Olisin halunnut jotenkin osoittaa arvostukseni. Mutta sanoin vain kiitos paljon. Mietin olisiko pitänyt antaa 20 euroa. Se olisi ollut rumaa, ehkä lahjakortti olisi ollut parempi. Lopulta en tehnyt mitään.
Join olutta baareissa odotelleen seuraavaa junaa kotipaikkakunnalta. Helena soitteli, vihastui. Vielä itkettävää riitaa käytiin kun pääsin jo asunnolleni. Se on jostian löytänyt mun päiväkirjat, ja niistä löytämillään asioilla mua nyt lyö. Mistä vain olen epävarma. Haista paska minimulkku. Olisin halunnut hajottaa kaiken, sen luut. asuntoni kaikki tavarat.
Tänään vaan. Pitää kestää odottaa.
ei ole asiaa.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Sunnuntai on synkeä päivä
Miksi joskus jää tekemättä, kun joskus saa tehtyä.
Luentomuistiinpanot ja tehtävät lannistavat minut täysin. En aio pystyä keskittymään niihin. Ehkä on mentävä töihin tavarataloon tai varastoon. Jos en pääse mainoksia jakamaan. Portaiden noususta tulisi liikuntaa, painomusteesta sormet likaiseksi. Olisi aikaa kuunnella äänikirjoja.
On varmasti tapoja oppia suoritusvarmuutta. Tällaisena en kykenisi töihin, siis sellaisiin missä istutaan tietokoneen ruudun äärellä. Tyhjyys valtaisi minut, niinkuin nyt. Sanat joita pitäisi lukea ei tartu lähimuistiin, että niistä saisi lauseen jonka merkityksen selville.
Tänään menen kotiin. Junajuopottelu houkuttelisi, mutta kannattaa pidättäytyä siitä. Maanantaina täytyy terapeutille kertoa sitten miten meni vanhempien luona, mitä keskustelin sisarusten kanssa. Siitä aiheesta olen kaikista haluttomin keskustelemaan.
Äitini on jatkuvasti toimessa. Makaa vain yöllä, minä koko päivän. Piristäisikö minua matkustaminen, jossa täytyisi vain olla ja kestää. Jos kohtaisin ulkomaalaisia, niin se voisi olla jännää. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin, että en pidä keskustelusta, en pidä toisten kuuntelemisesta.
Luentomuistiinpanot ja tehtävät lannistavat minut täysin. En aio pystyä keskittymään niihin. Ehkä on mentävä töihin tavarataloon tai varastoon. Jos en pääse mainoksia jakamaan. Portaiden noususta tulisi liikuntaa, painomusteesta sormet likaiseksi. Olisi aikaa kuunnella äänikirjoja.
On varmasti tapoja oppia suoritusvarmuutta. Tällaisena en kykenisi töihin, siis sellaisiin missä istutaan tietokoneen ruudun äärellä. Tyhjyys valtaisi minut, niinkuin nyt. Sanat joita pitäisi lukea ei tartu lähimuistiin, että niistä saisi lauseen jonka merkityksen selville.
Tänään menen kotiin. Junajuopottelu houkuttelisi, mutta kannattaa pidättäytyä siitä. Maanantaina täytyy terapeutille kertoa sitten miten meni vanhempien luona, mitä keskustelin sisarusten kanssa. Siitä aiheesta olen kaikista haluttomin keskustelemaan.
Äitini on jatkuvasti toimessa. Makaa vain yöllä, minä koko päivän. Piristäisikö minua matkustaminen, jossa täytyisi vain olla ja kestää. Jos kohtaisin ulkomaalaisia, niin se voisi olla jännää. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin, että en pidä keskustelusta, en pidä toisten kuuntelemisesta.
lauantai 21. elokuuta 2010
Kotivideot itketti
Päivä meni huonossa olossa. Lopulta luovuin hiilihydraattikitsaudestani ja söin liikaa. Tuli parempi olo. Monta tortillaa. Olin täynnä. Lihava.
Katsoin Äitin kanssa videoita lapsuudesta. Minulla oli korkeampi ääni kuin veljilläni. Liikkeissäni jotain löysää. Isoveljeni machoilu vaikuttaa raskaalta. Itse olin valittaja ja vetäytyjä.
Jostain syystä olen tarkka toimistani. Myötähäpeä valtaa minut, ja nolous johon syyllistyin viisivuotiaana uhkaa yhä minäkuvaani itsetuntoa.
Ensin minua alkoi vain itkettää, että menin sen salatakseni huoneeseeni piiloon. Joku kadotettu viattomuus. Kaikki siinä on mitä rakastan, videolla. Ja sitten vain muistan mitä siitä pojasta tuli. Ja niistä muista pojista, rakkaista veljistäni.
En tiedä miten ihmiset selviävät lapsuudestaan. Lasten keskinäinen kanssakäyminen vaikuttaa arvaamattomalta ja helposti julmalta. Vaikka se on tavallaan reilua ja anteeksiantavaa. Kaikki se itketti minua, miten kaikki jotenkin pääsivät mukaan leikkeihin. Kai jotkut aina jäivät ulkopuolelle toiset enemmän kuin toiset, mutta se kotikadun yhteisö oli arvokas ja kestävä.
...
Aika pienenä poikana jo aloin toivoa ajan pysähtymistä. Huolestuin pikkusiskoni kasvamisesta, vanhempieni vanhenemisesta. Oli vaikea luopua leikkimisestä, ja hetken tein sitä vaikkei se enää niin huvittanut, tai vanhempana koitin vielä palata väkisin.
...
Katsoin Äitin kanssa videoita lapsuudesta. Minulla oli korkeampi ääni kuin veljilläni. Liikkeissäni jotain löysää. Isoveljeni machoilu vaikuttaa raskaalta. Itse olin valittaja ja vetäytyjä.
Jostain syystä olen tarkka toimistani. Myötähäpeä valtaa minut, ja nolous johon syyllistyin viisivuotiaana uhkaa yhä minäkuvaani itsetuntoa.
Ensin minua alkoi vain itkettää, että menin sen salatakseni huoneeseeni piiloon. Joku kadotettu viattomuus. Kaikki siinä on mitä rakastan, videolla. Ja sitten vain muistan mitä siitä pojasta tuli. Ja niistä muista pojista, rakkaista veljistäni.
En tiedä miten ihmiset selviävät lapsuudestaan. Lasten keskinäinen kanssakäyminen vaikuttaa arvaamattomalta ja helposti julmalta. Vaikka se on tavallaan reilua ja anteeksiantavaa. Kaikki se itketti minua, miten kaikki jotenkin pääsivät mukaan leikkeihin. Kai jotkut aina jäivät ulkopuolelle toiset enemmän kuin toiset, mutta se kotikadun yhteisö oli arvokas ja kestävä.
...
Aika pienenä poikana jo aloin toivoa ajan pysähtymistä. Huolestuin pikkusiskoni kasvamisesta, vanhempieni vanhenemisesta. Oli vaikea luopua leikkimisestä, ja hetken tein sitä vaikkei se enää niin huvittanut, tai vanhempana koitin vielä palata väkisin.
...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)