Katsoin kuvaamaani videota. Esiinnyin siinä äänenä. Tuhisen. Onko nenä liian pieni, että tulee tuhinaa turbulenssia? Jos opettelisin hitaamman sisäänhengityksen, niin enkö enää tuhisisi.
Puheenmuodostukseni on jotenkin epäselvää. Se meinaa kaatua, ja kuulostaa lihaisalta. Puhun nenästä. Sitä voisi ehkä välttää keskittymällä puhumaan kurkun takaosasta.
Kärsin myös siitä kolumnistien pilkkaamasta nousevasta intonaatiosta. Näihin ongelmiin pitäisi etsiä ratkaisua, koska nämä piirteet varmasti ärsyttävät monia joita kohtaan. Ainakin jos ovat valmiiksi ärtyneitä, niin nämä piirteet voivat viedä yli laidan.
torstai 16. syyskuuta 2010
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Tänään olisi opiskelijarientoa, mutta en ole menossa. En osannut tuppautua mihinkään seuraan. Päivän mittaan tulee puhuttua vähän. Vain terapiassa puhuin, ja sitten äsken puhelimessa Helenalle.
Vittu.
onnistuin poistamaan sen mitä kirjoitin. Lannistuin siitä. On liian aikaista mennä ostamaan kanaa. Se maksaa vielä täyden hinnan.
Vittu.
onnistuin poistamaan sen mitä kirjoitin. Lannistuin siitä. On liian aikaista mennä ostamaan kanaa. Se maksaa vielä täyden hinnan.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Tämä kirjoittaminen on taas jäänyt. Toivoisin kirjoittavani päivittäin, ja kehittyväni siinä.
Pitäisi kirjoittaa viimeisestä kuudesta vuodesta. Mitä tapahtui. Mitä olen. Toki takaumilla selittää aiempaa. Narratiivi voi olla parantava.
Harvoin, ei nytkään, on kärsivällisyyttä kirjoittaa hyvin.
Ei tunnu olevan mitään, mikä olisi kirjoittamisen arvoista.
Kävin tänään mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden vertaisryhmässä. Ryhmä koostaa minut. Tahdon sanoa jotain syvällistä, toimia paremmin kuin muut. Helposti vain odotan, että on vuoroni sanoa. Se ilmapiiri, jossa vain hiljaa sanotaan: joo on se kyllä. Sellainen imelä kannustavuus on myös helposti turhauttavaa.
Sen jälkeen jäi tyhjä olo. Mitä tekisi. Tapaamisen adrenaliinipiristys katosi nopeasti. Tuli yksinäinen olo. En haluaisi lopettaa enkä aloittaa mitään.
...
Mikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta, kun ei keksi mitään mitä haluaisi lukea. Mikä olisi lukemisen arvoista, näkemisen arvoista, kokemisen arvoista. Tällä hetkellä ei ehkä mikään, mutta en osaa nukahtaakaan. Elämä on tätä. Onnellisuus on sitä, että ei muista olevansa olemassa, toimii vain.
Pitäisi kirjoittaa viimeisestä kuudesta vuodesta. Mitä tapahtui. Mitä olen. Toki takaumilla selittää aiempaa. Narratiivi voi olla parantava.
Harvoin, ei nytkään, on kärsivällisyyttä kirjoittaa hyvin.
Ei tunnu olevan mitään, mikä olisi kirjoittamisen arvoista.
Kävin tänään mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden vertaisryhmässä. Ryhmä koostaa minut. Tahdon sanoa jotain syvällistä, toimia paremmin kuin muut. Helposti vain odotan, että on vuoroni sanoa. Se ilmapiiri, jossa vain hiljaa sanotaan: joo on se kyllä. Sellainen imelä kannustavuus on myös helposti turhauttavaa.
Sen jälkeen jäi tyhjä olo. Mitä tekisi. Tapaamisen adrenaliinipiristys katosi nopeasti. Tuli yksinäinen olo. En haluaisi lopettaa enkä aloittaa mitään.
...
Mikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta, kun ei keksi mitään mitä haluaisi lukea. Mikä olisi lukemisen arvoista, näkemisen arvoista, kokemisen arvoista. Tällä hetkellä ei ehkä mikään, mutta en osaa nukahtaakaan. Elämä on tätä. Onnellisuus on sitä, että ei muista olevansa olemassa, toimii vain.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Yksinäisyysitkua
Haluaisin kertoa jollekulle siitä, että olen yksinäinen. Sitten en vain olisi yksinäinen.
Tänään väsyin täysin. Opinnot eivät ole edes infoluennoista päässeet. En tule selviämään. Vanhemmat patistavat jatkamaan vanhaa koulutusta, mutta minua pelottaa palata.
Luen neuropatiasta diabeteksessa. Pelkään että minulla on sitä. Ahdistun kauheasti, samoin alkoholivaurioista. En ole enää korjattavissa. Sisuskalut ovat menneet epäkuntoon. Ne ei nouse enää omille jaloilleen.
Mietin vain sitä. En jaksanut opiskelijarientoihin tänään, vaikka koitan tutustua. Ajattelen, että ehkä ne ei ole minua varten. Ne on nuoremmille ja kauniimmille. Minä olen masentava.
Luin vain hieman romaania ja itkin.
Tänään väsyin täysin. Opinnot eivät ole edes infoluennoista päässeet. En tule selviämään. Vanhemmat patistavat jatkamaan vanhaa koulutusta, mutta minua pelottaa palata.
Luen neuropatiasta diabeteksessa. Pelkään että minulla on sitä. Ahdistun kauheasti, samoin alkoholivaurioista. En ole enää korjattavissa. Sisuskalut ovat menneet epäkuntoon. Ne ei nouse enää omille jaloilleen.
Mietin vain sitä. En jaksanut opiskelijarientoihin tänään, vaikka koitan tutustua. Ajattelen, että ehkä ne ei ole minua varten. Ne on nuoremmille ja kauniimmille. Minä olen masentava.
Luin vain hieman romaania ja itkin.
maanantai 23. elokuuta 2010
minimulkku
Onnekseni kuntoutusohjaaja oli sairastunut. Oikeammin vain selkävammat olivat tulleet akuuteiksi, ja jäi lomalle.
Terapiaan menin, vaikken tykännyt herätä. Terapeutti innostui siitä, että miksen ole ärhäkkä ja miksen raivostu. Pidättelin vain itkua.
Unohdin avaimet kotiin. Äiti huomasi sen ja soitti junaan. Onneksi oli vielä myöhempi juna, johon iskä sai avaimet mukaan. Konduktööri hyvää hyvyyttään sen teki. Olisin halunnut jotenkin osoittaa arvostukseni. Mutta sanoin vain kiitos paljon. Mietin olisiko pitänyt antaa 20 euroa. Se olisi ollut rumaa, ehkä lahjakortti olisi ollut parempi. Lopulta en tehnyt mitään.
Join olutta baareissa odotelleen seuraavaa junaa kotipaikkakunnalta. Helena soitteli, vihastui. Vielä itkettävää riitaa käytiin kun pääsin jo asunnolleni. Se on jostian löytänyt mun päiväkirjat, ja niistä löytämillään asioilla mua nyt lyö. Mistä vain olen epävarma. Haista paska minimulkku. Olisin halunnut hajottaa kaiken, sen luut. asuntoni kaikki tavarat.
Tänään vaan. Pitää kestää odottaa.
ei ole asiaa.
Terapiaan menin, vaikken tykännyt herätä. Terapeutti innostui siitä, että miksen ole ärhäkkä ja miksen raivostu. Pidättelin vain itkua.
Unohdin avaimet kotiin. Äiti huomasi sen ja soitti junaan. Onneksi oli vielä myöhempi juna, johon iskä sai avaimet mukaan. Konduktööri hyvää hyvyyttään sen teki. Olisin halunnut jotenkin osoittaa arvostukseni. Mutta sanoin vain kiitos paljon. Mietin olisiko pitänyt antaa 20 euroa. Se olisi ollut rumaa, ehkä lahjakortti olisi ollut parempi. Lopulta en tehnyt mitään.
Join olutta baareissa odotelleen seuraavaa junaa kotipaikkakunnalta. Helena soitteli, vihastui. Vielä itkettävää riitaa käytiin kun pääsin jo asunnolleni. Se on jostian löytänyt mun päiväkirjat, ja niistä löytämillään asioilla mua nyt lyö. Mistä vain olen epävarma. Haista paska minimulkku. Olisin halunnut hajottaa kaiken, sen luut. asuntoni kaikki tavarat.
Tänään vaan. Pitää kestää odottaa.
ei ole asiaa.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Sunnuntai on synkeä päivä
Miksi joskus jää tekemättä, kun joskus saa tehtyä.
Luentomuistiinpanot ja tehtävät lannistavat minut täysin. En aio pystyä keskittymään niihin. Ehkä on mentävä töihin tavarataloon tai varastoon. Jos en pääse mainoksia jakamaan. Portaiden noususta tulisi liikuntaa, painomusteesta sormet likaiseksi. Olisi aikaa kuunnella äänikirjoja.
On varmasti tapoja oppia suoritusvarmuutta. Tällaisena en kykenisi töihin, siis sellaisiin missä istutaan tietokoneen ruudun äärellä. Tyhjyys valtaisi minut, niinkuin nyt. Sanat joita pitäisi lukea ei tartu lähimuistiin, että niistä saisi lauseen jonka merkityksen selville.
Tänään menen kotiin. Junajuopottelu houkuttelisi, mutta kannattaa pidättäytyä siitä. Maanantaina täytyy terapeutille kertoa sitten miten meni vanhempien luona, mitä keskustelin sisarusten kanssa. Siitä aiheesta olen kaikista haluttomin keskustelemaan.
Äitini on jatkuvasti toimessa. Makaa vain yöllä, minä koko päivän. Piristäisikö minua matkustaminen, jossa täytyisi vain olla ja kestää. Jos kohtaisin ulkomaalaisia, niin se voisi olla jännää. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin, että en pidä keskustelusta, en pidä toisten kuuntelemisesta.
Luentomuistiinpanot ja tehtävät lannistavat minut täysin. En aio pystyä keskittymään niihin. Ehkä on mentävä töihin tavarataloon tai varastoon. Jos en pääse mainoksia jakamaan. Portaiden noususta tulisi liikuntaa, painomusteesta sormet likaiseksi. Olisi aikaa kuunnella äänikirjoja.
On varmasti tapoja oppia suoritusvarmuutta. Tällaisena en kykenisi töihin, siis sellaisiin missä istutaan tietokoneen ruudun äärellä. Tyhjyys valtaisi minut, niinkuin nyt. Sanat joita pitäisi lukea ei tartu lähimuistiin, että niistä saisi lauseen jonka merkityksen selville.
Tänään menen kotiin. Junajuopottelu houkuttelisi, mutta kannattaa pidättäytyä siitä. Maanantaina täytyy terapeutille kertoa sitten miten meni vanhempien luona, mitä keskustelin sisarusten kanssa. Siitä aiheesta olen kaikista haluttomin keskustelemaan.
Äitini on jatkuvasti toimessa. Makaa vain yöllä, minä koko päivän. Piristäisikö minua matkustaminen, jossa täytyisi vain olla ja kestää. Jos kohtaisin ulkomaalaisia, niin se voisi olla jännää. Vaikka toisaalta ymmärrän hyvin, että en pidä keskustelusta, en pidä toisten kuuntelemisesta.
lauantai 21. elokuuta 2010
Kotivideot itketti
Päivä meni huonossa olossa. Lopulta luovuin hiilihydraattikitsaudestani ja söin liikaa. Tuli parempi olo. Monta tortillaa. Olin täynnä. Lihava.
Katsoin Äitin kanssa videoita lapsuudesta. Minulla oli korkeampi ääni kuin veljilläni. Liikkeissäni jotain löysää. Isoveljeni machoilu vaikuttaa raskaalta. Itse olin valittaja ja vetäytyjä.
Jostain syystä olen tarkka toimistani. Myötähäpeä valtaa minut, ja nolous johon syyllistyin viisivuotiaana uhkaa yhä minäkuvaani itsetuntoa.
Ensin minua alkoi vain itkettää, että menin sen salatakseni huoneeseeni piiloon. Joku kadotettu viattomuus. Kaikki siinä on mitä rakastan, videolla. Ja sitten vain muistan mitä siitä pojasta tuli. Ja niistä muista pojista, rakkaista veljistäni.
En tiedä miten ihmiset selviävät lapsuudestaan. Lasten keskinäinen kanssakäyminen vaikuttaa arvaamattomalta ja helposti julmalta. Vaikka se on tavallaan reilua ja anteeksiantavaa. Kaikki se itketti minua, miten kaikki jotenkin pääsivät mukaan leikkeihin. Kai jotkut aina jäivät ulkopuolelle toiset enemmän kuin toiset, mutta se kotikadun yhteisö oli arvokas ja kestävä.
...
Aika pienenä poikana jo aloin toivoa ajan pysähtymistä. Huolestuin pikkusiskoni kasvamisesta, vanhempieni vanhenemisesta. Oli vaikea luopua leikkimisestä, ja hetken tein sitä vaikkei se enää niin huvittanut, tai vanhempana koitin vielä palata väkisin.
...
Katsoin Äitin kanssa videoita lapsuudesta. Minulla oli korkeampi ääni kuin veljilläni. Liikkeissäni jotain löysää. Isoveljeni machoilu vaikuttaa raskaalta. Itse olin valittaja ja vetäytyjä.
Jostain syystä olen tarkka toimistani. Myötähäpeä valtaa minut, ja nolous johon syyllistyin viisivuotiaana uhkaa yhä minäkuvaani itsetuntoa.
Ensin minua alkoi vain itkettää, että menin sen salatakseni huoneeseeni piiloon. Joku kadotettu viattomuus. Kaikki siinä on mitä rakastan, videolla. Ja sitten vain muistan mitä siitä pojasta tuli. Ja niistä muista pojista, rakkaista veljistäni.
En tiedä miten ihmiset selviävät lapsuudestaan. Lasten keskinäinen kanssakäyminen vaikuttaa arvaamattomalta ja helposti julmalta. Vaikka se on tavallaan reilua ja anteeksiantavaa. Kaikki se itketti minua, miten kaikki jotenkin pääsivät mukaan leikkeihin. Kai jotkut aina jäivät ulkopuolelle toiset enemmän kuin toiset, mutta se kotikadun yhteisö oli arvokas ja kestävä.
...
Aika pienenä poikana jo aloin toivoa ajan pysähtymistä. Huolestuin pikkusiskoni kasvamisesta, vanhempieni vanhenemisesta. Oli vaikea luopua leikkimisestä, ja hetken tein sitä vaikkei se enää niin huvittanut, tai vanhempana koitin vielä palata väkisin.
...
Puhe raivostuttaa
Elämä ei suju. Ei luista. Aamulla on yhtä paha olo, kuin nukkumaan mennessä. Jotain kestämistä jotain varten.
Ehkä liian vähän hiilihydraatteja, mutta se on homman juju. Kuuntelin sen jutun paleodieetistä. Insuliinit alas. Hiilihydraattinälkä kestää ainakin kuukauden. Ehkä siksikin olen ärtynyt.
Syöpötellessä en kyllä ole lainkaan jaksavampi, tai edes parempituulinen.
...
Puhe raivostuttaa helposti. Kaikki äänet. Ruokapöydässä sisarusten ja vanhempien kanssa raivo kasvaa ja pitää paeta juomaan jälkiruokakahvi oven taakse itelleen.
Pitäisi pohtia veljiäni, mikä on heidän narratiivinsa, mutta en kykene siihen nyt.
...
Helena puhuu kavereilleen minusta. Yksi, jonka minäkin hieman itsenäisesti tunnen, oli pohtinut että luultavasti tapan itseni lopulta. Helena jonkun puhelun päätteeksi kertoi sen minulle. Sanoi, että toivoi niin käyvän. Koko ajan se minulle jotain tällaista vastaavaa sanoo. Ehkä se ajattelee, etten välitä. Se koittaa vaikuttaa minuun. Tehdä jälkensä, mikä tuntuu tarkoittavan haavoja ja arpia.
...
Oli taas eilen tarkoitus paneutua opiskeluun. Toiseen tehtävään jumitin, ensimmäisenkin tein väärin. Aivot sakkasi lopulta. Puuttuuko minulta lähimuistia isojen kokonaisuuksien käsittelyyn. Vaiko pelkästään kuria tehdä tehtävät huolella. Ainakin merkintäni menettävät merkityksensä helposti. Muuttuvat sotkuksi.
...
Inhoan likaisten vaatteiden imelää tuoksua. En tiedä mikä se on. Hiki. Hirveä. Ahdistaa. Hikoilen ja on kylmä melkein koko ajan. Onko tämä ruokavalio ja yleinen lihavuus. Tai se, että kokolailla ruumis on sekaisin.
...
Ehkä liian vähän hiilihydraatteja, mutta se on homman juju. Kuuntelin sen jutun paleodieetistä. Insuliinit alas. Hiilihydraattinälkä kestää ainakin kuukauden. Ehkä siksikin olen ärtynyt.
Syöpötellessä en kyllä ole lainkaan jaksavampi, tai edes parempituulinen.
...
Puhe raivostuttaa helposti. Kaikki äänet. Ruokapöydässä sisarusten ja vanhempien kanssa raivo kasvaa ja pitää paeta juomaan jälkiruokakahvi oven taakse itelleen.
Pitäisi pohtia veljiäni, mikä on heidän narratiivinsa, mutta en kykene siihen nyt.
...
Helena puhuu kavereilleen minusta. Yksi, jonka minäkin hieman itsenäisesti tunnen, oli pohtinut että luultavasti tapan itseni lopulta. Helena jonkun puhelun päätteeksi kertoi sen minulle. Sanoi, että toivoi niin käyvän. Koko ajan se minulle jotain tällaista vastaavaa sanoo. Ehkä se ajattelee, etten välitä. Se koittaa vaikuttaa minuun. Tehdä jälkensä, mikä tuntuu tarkoittavan haavoja ja arpia.
...
Oli taas eilen tarkoitus paneutua opiskeluun. Toiseen tehtävään jumitin, ensimmäisenkin tein väärin. Aivot sakkasi lopulta. Puuttuuko minulta lähimuistia isojen kokonaisuuksien käsittelyyn. Vaiko pelkästään kuria tehdä tehtävät huolella. Ainakin merkintäni menettävät merkityksensä helposti. Muuttuvat sotkuksi.
...
Inhoan likaisten vaatteiden imelää tuoksua. En tiedä mikä se on. Hiki. Hirveä. Ahdistaa. Hikoilen ja on kylmä melkein koko ajan. Onko tämä ruokavalio ja yleinen lihavuus. Tai se, että kokolailla ruumis on sekaisin.
...
torstai 19. elokuuta 2010
Helena pirttihirmu vainoaja ja ainoa lohtu
H. on Helena. Jos se löytää tämän mun blogin, niin se suuttuu. Pelkään että se on jo löytänyt. Ehkä olen vain paranoidi sen vakoilun suhteen.
Aina tekisi mieli aloittaa alusta. Näin tapasin hänet. Mutta sen ehtii myöhemminkin.
Helena on iso nainen. Ei lihava, vaan pitkä ja leveälanteinen. Tekisi varmasti isoja terveitä lapsia. Sillä on iso nenä ja oudot isot silmät. Nenän kaari jatkuu otsaksi otsa päälaeksi ja sieltä vastaa alkaa ohuet lähes valkoiset hiukset.
Ihan erinäköinen kuin minä siis. Minulla pienet piirteet ja matalahiusraja, ainakin vielä. En osaa kuvitella minkänäköisia meidän lapsista tulisi.
Etkö tajua miten paskasti oot kohdellut mua, se aina sanoo. En ehkä tajua. En tajua sitä, että se on oikeasti minuun kiintynyt, ja että minun menettäminen on sille vaikeaa. Mutta on sillä ongelmia. Kai sen olisi voinut melkein heti tietää kun siihen tutustui. Elämä oli pilalla, koska vanhemmat oli aivan paskoja. Itsesääli kasvoi kun tutustui. Pääsi esille. En minä sitä paheksu. Mutta jotain siinä, miten kaiken pahan syy oli aina jossain demonisoidussa, tullut joltain kusipäältä tai ttoiselta. Että oli se nähtävissä, että jos olisin sen kanssa suhteessa niin lopulta minusta tulisi se kusipää joka pilasi sen elämän.
En tiedä se oireista. Ne vaihteli, mutta aina oli akuutit ja elämän tuhoavat. Se haukkuu minua avokätisesti kylmäksi ja sosiopaatiksi ja empatiakyvyttömäksi. aktiivisesti tahtoo usein tuhota minut, suhteeni sisaruksiini käsitykseni itsestä. On useasti toivonut minun kuolemaani, kerran uhannut tappaa, mutta siinä oli kyllä "jos".
Älkää ymmärtäkö väärin. Helena on kaunis, ja paljon iloa tuottanut minulle. Pelkään hänen puolestaan, enkä tahdo mitään rikosilmoitusta tehdä tai puhua pahaa tutuille, ettei sitä vihattaisi ettei sen elämä menisi pilalle. En tahdo kertoa kaikesta mitä se tekee, koska tahdon suojella.
Mutta olen minä väärin kohdellut. En sitoutunut, en ihan pettänytkään, siis että mitään seksiä. Mutta elättelin vielä toiveita Emmistä. Runkkasin ja soittelin seksilinjoille. valehtelin pornon käytöstä kun jäin siitä kiinni.
Kaikkea sellaista.
Mutta nyt kaikki on vaan pahaa. Se soittelee. anelee sinne. Sitten seksiä. En halua halimista, enkä ehkä jaksa kuunnella. Haluan yöksi kotiin ja se suuttuu. Tai jos en mene kun se anelee, niin se suuttuu. ja kun suuttuu niin uhkaa hajottaa tavarat, pilata maineen, olla näkemättä koskaan. Toivottaa minua helvettiin, loukkaa minua pelottavilla sanoilla. Kaikkea mitä hänelle olen uskoutunut käyttää oikeutetussa raivossaa minua vastaan.
Ja sitten taas muutaman tunnin päästä anelee minua sinne.
Ja minä menenkin, koska välitän siitä, ja kun pyytää niin tahdon auttaa. Ja olen minä yksinäinen. Niin hirveän yksinäinen, vaikka usein Helenan näkeminen sitä vain lisää.
Aina tekisi mieli aloittaa alusta. Näin tapasin hänet. Mutta sen ehtii myöhemminkin.
Helena on iso nainen. Ei lihava, vaan pitkä ja leveälanteinen. Tekisi varmasti isoja terveitä lapsia. Sillä on iso nenä ja oudot isot silmät. Nenän kaari jatkuu otsaksi otsa päälaeksi ja sieltä vastaa alkaa ohuet lähes valkoiset hiukset.
Ihan erinäköinen kuin minä siis. Minulla pienet piirteet ja matalahiusraja, ainakin vielä. En osaa kuvitella minkänäköisia meidän lapsista tulisi.
Etkö tajua miten paskasti oot kohdellut mua, se aina sanoo. En ehkä tajua. En tajua sitä, että se on oikeasti minuun kiintynyt, ja että minun menettäminen on sille vaikeaa. Mutta on sillä ongelmia. Kai sen olisi voinut melkein heti tietää kun siihen tutustui. Elämä oli pilalla, koska vanhemmat oli aivan paskoja. Itsesääli kasvoi kun tutustui. Pääsi esille. En minä sitä paheksu. Mutta jotain siinä, miten kaiken pahan syy oli aina jossain demonisoidussa, tullut joltain kusipäältä tai ttoiselta. Että oli se nähtävissä, että jos olisin sen kanssa suhteessa niin lopulta minusta tulisi se kusipää joka pilasi sen elämän.
En tiedä se oireista. Ne vaihteli, mutta aina oli akuutit ja elämän tuhoavat. Se haukkuu minua avokätisesti kylmäksi ja sosiopaatiksi ja empatiakyvyttömäksi. aktiivisesti tahtoo usein tuhota minut, suhteeni sisaruksiini käsitykseni itsestä. On useasti toivonut minun kuolemaani, kerran uhannut tappaa, mutta siinä oli kyllä "jos".
Älkää ymmärtäkö väärin. Helena on kaunis, ja paljon iloa tuottanut minulle. Pelkään hänen puolestaan, enkä tahdo mitään rikosilmoitusta tehdä tai puhua pahaa tutuille, ettei sitä vihattaisi ettei sen elämä menisi pilalle. En tahdo kertoa kaikesta mitä se tekee, koska tahdon suojella.
Mutta olen minä väärin kohdellut. En sitoutunut, en ihan pettänytkään, siis että mitään seksiä. Mutta elättelin vielä toiveita Emmistä. Runkkasin ja soittelin seksilinjoille. valehtelin pornon käytöstä kun jäin siitä kiinni.
Kaikkea sellaista.
Mutta nyt kaikki on vaan pahaa. Se soittelee. anelee sinne. Sitten seksiä. En halua halimista, enkä ehkä jaksa kuunnella. Haluan yöksi kotiin ja se suuttuu. Tai jos en mene kun se anelee, niin se suuttuu. ja kun suuttuu niin uhkaa hajottaa tavarat, pilata maineen, olla näkemättä koskaan. Toivottaa minua helvettiin, loukkaa minua pelottavilla sanoilla. Kaikkea mitä hänelle olen uskoutunut käyttää oikeutetussa raivossaa minua vastaan.
Ja sitten taas muutaman tunnin päästä anelee minua sinne.
Ja minä menenkin, koska välitän siitä, ja kun pyytää niin tahdon auttaa. Ja olen minä yksinäinen. Niin hirveän yksinäinen, vaikka usein Helenan näkeminen sitä vain lisää.
dub dub sydän koko ajan.
On kehnohko olo. Valvoin yön. Söin valvoessa runsaasti paahtopaistia ja sienisalaattia. Aamulla sitten join lähes litran kahvia, en yhteen menoon, mutta melkein. Nyt ei nukuta. On hikinen olo. Pitäisikö mennä kävelylle. Ehkä ei vatsakin on liian outona, ja eilen jalat olivat väsyneet.
Paras olisi kai nukkua. Haluaisin voida hyvin, mutta lyhytnäköiset helpotuksen etsinnät. Yölllinen ahdistus nukahtamisesta. Syöminen. Aamutokkuraan kahvia. Kaikki menee pieleen. Enkä tiedä miten olisi toimittava, että pääsisin siihen hyvään autuuteen.
Mutta voi olla kaikki. Sokerit, insuliinit. Ehkä maksa on aivan tuhoutunut, tai suolisto. Pitäisi mennä verikokeisiin, mutta en uskalla. Ehkä joku aamu on rohkea hetki, ja uskallan. Lähete minulla on ollut jo puoli vuotta. Mutta en uskalla edes ajatella. Fysiologia ahdistaa, salpaa mielen, tai täyttää, kuohuttaa. Ei menee vaan kauhusta lukkoon. tsunk tsunk, veri pulppuaa kaulasuonissa aivoihin. Kuuluu ääni, kun aina on jotain vastusta. Ja sydän koko ajan plop plip.
Haluan apua. Haluan kertoa. Äiti, en osaa elää en syödä. Koitan vain siedettävää oloa, mutta en uskalla kysyä neuvoa jos pelkään että haluaisin tehdä jotain mikä on pahaksi. Että saisin vain nuhteita. Tai mitä lienee.
Olisinko oppinut elämään, jos kotona huudettaisiin. Nyt en ainakaan osaa käsitellä. Lukiossa oli unelmia karkumatkasta keskieurooppaan hampurilaistyöntekijäksi. Karkuun odotuksia, vertaisten, sukulaisten, kenen tahansa jonka tunnen. Omia. Vertailuja siihen mitä näen tai kuvittelen.
Paras olisi kai nukkua. Haluaisin voida hyvin, mutta lyhytnäköiset helpotuksen etsinnät. Yölllinen ahdistus nukahtamisesta. Syöminen. Aamutokkuraan kahvia. Kaikki menee pieleen. Enkä tiedä miten olisi toimittava, että pääsisin siihen hyvään autuuteen.
Mutta voi olla kaikki. Sokerit, insuliinit. Ehkä maksa on aivan tuhoutunut, tai suolisto. Pitäisi mennä verikokeisiin, mutta en uskalla. Ehkä joku aamu on rohkea hetki, ja uskallan. Lähete minulla on ollut jo puoli vuotta. Mutta en uskalla edes ajatella. Fysiologia ahdistaa, salpaa mielen, tai täyttää, kuohuttaa. Ei menee vaan kauhusta lukkoon. tsunk tsunk, veri pulppuaa kaulasuonissa aivoihin. Kuuluu ääni, kun aina on jotain vastusta. Ja sydän koko ajan plop plip.
Haluan apua. Haluan kertoa. Äiti, en osaa elää en syödä. Koitan vain siedettävää oloa, mutta en uskalla kysyä neuvoa jos pelkään että haluaisin tehdä jotain mikä on pahaksi. Että saisin vain nuhteita. Tai mitä lienee.
Olisinko oppinut elämään, jos kotona huudettaisiin. Nyt en ainakaan osaa käsitellä. Lukiossa oli unelmia karkumatkasta keskieurooppaan hampurilaistyöntekijäksi. Karkuun odotuksia, vertaisten, sukulaisten, kenen tahansa jonka tunnen. Omia. Vertailuja siihen mitä näen tai kuvittelen.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Narratiiveja en löydä vaan mutisen ihastuksista, kuin ne olisi tärkeimpiä asioita
Valvon yötä vanhempien luona. Luen Naipaulia. Se saa minut miettimään narratiiveja.
Ensin minulle tulee mieleen vain Emmi. Se on ainoa tapahtumien ketju, josta keksin narratiivia. Sepitän symboliikkaa lapasista, jotka sain joululahjaksi, ja kun hukkasin toisen, niin meidänkin tiemme erosivat, ja sitten myöhemmin kun taas löysin, niin palasimme tavallaan yhteen. Tai ainakin oli jotain.
Olen koko ajan liian laiska ja lyhytjänteinen kirjoittamaan mitään valmiiksi.
Kun lukiossa jäin luokalleni Emmi oli uudella luokalla. Hän oli muuttanut, että hänkin oli uutena, kuin minä. Ihastuin, koska Emmi oli ujo, ja luulin, että näytti samalta kuin ylä-asteihastukseni Sanna.
Mutta turha aloittaa noin. Tätä pitäisi miettiä.
Luokkaristeilyllä kävelin yksin ja törmäsin sitten Emmiin. Sitten tarrauduin siihen kiinni ja se minuun. Tuttavuus eteni kuin lukioihastus. En tiennyt milloin puhua. Puhuin kuitenkin. Sovin sen luokse menosta. Menin. Satoi lunta. Teimme banaanitorttua. Kun lähdin pois yritin suudella, ja Emmi väisti. Olin noloissani. Mutta pääsin sen yli. Joskus sitten todella suutelinkin, sitä ei ehkä käynyt usein. En usko, että Emmi piti siitä. Tai sitten oli ujo, mutta ei koskaan ollut olo, että hän olisi tahtonut minua koskettaa. Toivon, että muistaisin suutelemista. Kyllä niin kävi ja yhteen aikaan niinusein etten osannut arvostaa. Ehkä se ahdisti. ja muu käpälöinti.
Eikä minulla muutenkaan ole käsitystä, että mistä se piti minussa. Ja pitikö. Ja miten. teki herttaiset joululahjat minulle. Ne lapaset. Sitten lopetti puhumisen. Se oli tuskaista, koska istuimme vierekkäin, enkä tuntenut edes muita. En puhunut mitään pariin viikkoon koulussa tai kotona. Istuin kirjastossa lukemassa, ja kun se meni kiinni niin kaupan eteisessä. Menin viimeisellä bussilla kotiin.
Sitten yhtenä päivänä puhui taas. Ensin mukavaa. Tein jos suunnitelmia ruokailun aikana. Viimeisen tunnin jälkeen sanoi, ettei tämä toimi. Pyysin sitä vielä kahville, se sanoi että sillä oli kiire, mutta tuli puoleksi tunniksi istumaan. En tiedä sanoinko mitään.
En tunnu yhtään muistavan mistä koko asiassa oli kyse. En uskaltanut katsoa peiliin. En tiennyt kuka minä olin pelaajana, niin ei jäänyt mitään käsitystä pelistä.
Ja varmaan se liittyy siihen, etten tiedä kuka olin tai olen ja millainen, että pelkään niin kovasti olla lukio- tai muunaikaisten ystävien kanssa. Se on varmaan turha pelko. Kaverit kiintyvät, ja näkevät läpikin vaikka olisin aina ollut etäinen. vitsien kertoja, vittuilija, pelokas.
Osa kavereista oli varmaan kateellisia minulle ainakin joskus. Sellaiset eivät nykytilanteessa koe sympatiaa tai kiintymystä. He vihasivat minua. Mitä sitten olinkin.
vaikka vaikea minun on uskoa, että edes vihaa olisin herättänyt ihmisissä. Vaikka Anna jättäessään minut laittoi vihaisen viestin. Ehkä se oli vain halveksiva.
Enkä siksi tajua H.ta. En sen tunteita. En sen uhkailua. joka vaihtuu aneluun ja pyytelyyn kiintymykseen ja taas suuttumukseen ja raivoon väkivaltaan. Enkä edes tiedä miten siihen suhteeseen ajauduin. Tietysti huijasin itseäni kaikesta, koska ajattelin että niin pitää mennä. Koitin kuulostella mitä mieltä H: oli että mikä olisi sopivaa, ja sitä mitä luulin muiden yleisemmin ajattelevan. Ja toimin sen mukaan. Ja olinkin sitten liian lähellä yhteen muuttamista, vaikka yhä vain joku pieni poika joka tekee mitä tahtoo, eikä uskoudu kenellekään.
Ensin minulle tulee mieleen vain Emmi. Se on ainoa tapahtumien ketju, josta keksin narratiivia. Sepitän symboliikkaa lapasista, jotka sain joululahjaksi, ja kun hukkasin toisen, niin meidänkin tiemme erosivat, ja sitten myöhemmin kun taas löysin, niin palasimme tavallaan yhteen. Tai ainakin oli jotain.
Olen koko ajan liian laiska ja lyhytjänteinen kirjoittamaan mitään valmiiksi.
Kun lukiossa jäin luokalleni Emmi oli uudella luokalla. Hän oli muuttanut, että hänkin oli uutena, kuin minä. Ihastuin, koska Emmi oli ujo, ja luulin, että näytti samalta kuin ylä-asteihastukseni Sanna.
Mutta turha aloittaa noin. Tätä pitäisi miettiä.
Luokkaristeilyllä kävelin yksin ja törmäsin sitten Emmiin. Sitten tarrauduin siihen kiinni ja se minuun. Tuttavuus eteni kuin lukioihastus. En tiennyt milloin puhua. Puhuin kuitenkin. Sovin sen luokse menosta. Menin. Satoi lunta. Teimme banaanitorttua. Kun lähdin pois yritin suudella, ja Emmi väisti. Olin noloissani. Mutta pääsin sen yli. Joskus sitten todella suutelinkin, sitä ei ehkä käynyt usein. En usko, että Emmi piti siitä. Tai sitten oli ujo, mutta ei koskaan ollut olo, että hän olisi tahtonut minua koskettaa. Toivon, että muistaisin suutelemista. Kyllä niin kävi ja yhteen aikaan niinusein etten osannut arvostaa. Ehkä se ahdisti. ja muu käpälöinti.
Eikä minulla muutenkaan ole käsitystä, että mistä se piti minussa. Ja pitikö. Ja miten. teki herttaiset joululahjat minulle. Ne lapaset. Sitten lopetti puhumisen. Se oli tuskaista, koska istuimme vierekkäin, enkä tuntenut edes muita. En puhunut mitään pariin viikkoon koulussa tai kotona. Istuin kirjastossa lukemassa, ja kun se meni kiinni niin kaupan eteisessä. Menin viimeisellä bussilla kotiin.
Sitten yhtenä päivänä puhui taas. Ensin mukavaa. Tein jos suunnitelmia ruokailun aikana. Viimeisen tunnin jälkeen sanoi, ettei tämä toimi. Pyysin sitä vielä kahville, se sanoi että sillä oli kiire, mutta tuli puoleksi tunniksi istumaan. En tiedä sanoinko mitään.
En tunnu yhtään muistavan mistä koko asiassa oli kyse. En uskaltanut katsoa peiliin. En tiennyt kuka minä olin pelaajana, niin ei jäänyt mitään käsitystä pelistä.
Ja varmaan se liittyy siihen, etten tiedä kuka olin tai olen ja millainen, että pelkään niin kovasti olla lukio- tai muunaikaisten ystävien kanssa. Se on varmaan turha pelko. Kaverit kiintyvät, ja näkevät läpikin vaikka olisin aina ollut etäinen. vitsien kertoja, vittuilija, pelokas.
Osa kavereista oli varmaan kateellisia minulle ainakin joskus. Sellaiset eivät nykytilanteessa koe sympatiaa tai kiintymystä. He vihasivat minua. Mitä sitten olinkin.
vaikka vaikea minun on uskoa, että edes vihaa olisin herättänyt ihmisissä. Vaikka Anna jättäessään minut laittoi vihaisen viestin. Ehkä se oli vain halveksiva.
Enkä siksi tajua H.ta. En sen tunteita. En sen uhkailua. joka vaihtuu aneluun ja pyytelyyn kiintymykseen ja taas suuttumukseen ja raivoon väkivaltaan. Enkä edes tiedä miten siihen suhteeseen ajauduin. Tietysti huijasin itseäni kaikesta, koska ajattelin että niin pitää mennä. Koitin kuulostella mitä mieltä H: oli että mikä olisi sopivaa, ja sitä mitä luulin muiden yleisemmin ajattelevan. Ja toimin sen mukaan. Ja olinkin sitten liian lähellä yhteen muuttamista, vaikka yhä vain joku pieni poika joka tekee mitä tahtoo, eikä uskoudu kenellekään.
tiistai 17. elokuuta 2010
Pyörät joessa, romaani ja pullo
Olin H:n luona. Se suuttui taas vanhoista ja ajoi minut ulos. Sain kyllä syödä salaatin loppuun.
Kävellessä kotiin huomasin joessa pyöriä, tai mikä oja olikaan. Oliko toinen niistä minun. Aioin mennä kotiin hakemaan tavaroita ja noukkia pyörät joesta. mutta sitten
Asuntoni kohdalla alakerran taulussa, jossa on asukkaiden nimet, oli sukunimeni poistettu ja tilalle muutettu joku nonsense. En tiedä mitä se tarkoittaa. Tarkoittaako mitään. Tulin paranoidiksi, että se kiusausta mua kohtaan. Ehkä viittaus siihen, että asuntoni on likainen, tai että katson pornoa ääni liian kovalla.
Aloin itkeä. Enkä sitten jaksanut mitään. Ostin romaanin, se on hyvä. Ja pullon viinaa. Se ei ole hyväksi. voi olla etten huomenna jaksakaan lähteä vanhempien luo käymään.
Näin kaikki menee pilalle ja itkuksi. Vaatii vain valintoja, jotka tekee hetkeksi helpommamksi elämän. tämä ilta menee nyt helposti. anteeksi itseltä.
Kävellessä kotiin huomasin joessa pyöriä, tai mikä oja olikaan. Oliko toinen niistä minun. Aioin mennä kotiin hakemaan tavaroita ja noukkia pyörät joesta. mutta sitten
Asuntoni kohdalla alakerran taulussa, jossa on asukkaiden nimet, oli sukunimeni poistettu ja tilalle muutettu joku nonsense. En tiedä mitä se tarkoittaa. Tarkoittaako mitään. Tulin paranoidiksi, että se kiusausta mua kohtaan. Ehkä viittaus siihen, että asuntoni on likainen, tai että katson pornoa ääni liian kovalla.
Aloin itkeä. Enkä sitten jaksanut mitään. Ostin romaanin, se on hyvä. Ja pullon viinaa. Se ei ole hyväksi. voi olla etten huomenna jaksakaan lähteä vanhempien luo käymään.
Näin kaikki menee pilalle ja itkuksi. Vaatii vain valintoja, jotka tekee hetkeksi helpommamksi elämän. tämä ilta menee nyt helposti. anteeksi itseltä.
Insuliinikauhu
Olin yötä H:n luona. H. Herätti minut potkimalla unissaan, minä sitten päästelemällä ääniä kännykästäni. Olin vitun kusipää.
-Näytät kauhistuneelta, sanoi H.
-En voi olla sinun kanssa, jos olet vaan yksin kauhistunut. Mikä on?
En tiedä ei mitään. En osaa vastata. Pitää olla vaan yksin.
Ei minua kummempi kauhistanut. Se olla olemassa siinä aamuyöllä pimeässä. Odottaa unen tuloa taas. Katsoa kelloa ja laskea montako tuntia vielä kun pitää nousta. Ei että siinä makaaminen olisi erityisen mukavaa. Mietin miten jaksan sitten aamulla nousta, peseytyä, kävellä bussipysäkille, odottaa bussia, olla bussissa kävellä taas. Mitä kuntoutusohjaajan kanssa, joka antoi minulle viime kerralla tehtäviä, joita en ole tehnyt. En halunnut mennä. Toivoin, että tulisin kipeäksi.
Nyt olen käynyt siellä. Ei se jälkeenpäin tunnu vaikealta, vaikka en osaa kuvitella miten tein sen. Miten sain noustua ylös, käveltyä, busseiltua. Sellaisen tekeminen taas huomenaamulla tuntuu vaikealta. Ajatus tämän päivän kuluttamisesta tuntuu vaikealta.
Eilen omaksumani ideologia insuliinitason alentamisesta ahdistaa. Miten jaksan kasvattaa lihasmassaa. Voisi mennä kuntosalille, ja jos ei mene, kun, niin voi vaan itseään syyttää. Eikä saa syödä sokereita, eikä tärkkelystä. Sitten tulee Craving ja sen kanssa on pärjättävä. Yöllä söin kaksi omenaa, melkein karkkia.
Ja insuliinikauhuni piti minua hereillä yöllä. Jos tämä on oikea ja terveellinen tapa, niin rakkaimmillani ei ole varaa jäädä sitä ilman. Heillä ei ole varaa syödä tärkkelystä. Rakkaiden sisarusten lasten puberteetti voi aikaistua, jos on liikaa sokeria, liikaa insuliinia. Mutta miten vaikuttaa. Sokeriton lapsuus on onneton. Enkä halua huolestuttaa Siskoa, en ketään muutakaan.
Kaikki kuolevat joskus, lapsista tulee onnettomia aikuisia. Monista ainakin. Söpöys loppuu. Minäkin olin joskus hellyttävä lapsi. Ihana. Äiti muistaa sen vielä siksi on kiintynyt, huolestunut pettynyt ahdistunut minusta.
...
Jos olisi ilman nettiä, telkkaria, sokeria ja alkoholia, niin voisi paremmin. Ei blogeja, ei ainakaan merkityksettömiä. Matematiikkaa. Salaattia.
-Näytät kauhistuneelta, sanoi H.
-En voi olla sinun kanssa, jos olet vaan yksin kauhistunut. Mikä on?
En tiedä ei mitään. En osaa vastata. Pitää olla vaan yksin.
Ei minua kummempi kauhistanut. Se olla olemassa siinä aamuyöllä pimeässä. Odottaa unen tuloa taas. Katsoa kelloa ja laskea montako tuntia vielä kun pitää nousta. Ei että siinä makaaminen olisi erityisen mukavaa. Mietin miten jaksan sitten aamulla nousta, peseytyä, kävellä bussipysäkille, odottaa bussia, olla bussissa kävellä taas. Mitä kuntoutusohjaajan kanssa, joka antoi minulle viime kerralla tehtäviä, joita en ole tehnyt. En halunnut mennä. Toivoin, että tulisin kipeäksi.
Nyt olen käynyt siellä. Ei se jälkeenpäin tunnu vaikealta, vaikka en osaa kuvitella miten tein sen. Miten sain noustua ylös, käveltyä, busseiltua. Sellaisen tekeminen taas huomenaamulla tuntuu vaikealta. Ajatus tämän päivän kuluttamisesta tuntuu vaikealta.
Eilen omaksumani ideologia insuliinitason alentamisesta ahdistaa. Miten jaksan kasvattaa lihasmassaa. Voisi mennä kuntosalille, ja jos ei mene, kun, niin voi vaan itseään syyttää. Eikä saa syödä sokereita, eikä tärkkelystä. Sitten tulee Craving ja sen kanssa on pärjättävä. Yöllä söin kaksi omenaa, melkein karkkia.
Ja insuliinikauhuni piti minua hereillä yöllä. Jos tämä on oikea ja terveellinen tapa, niin rakkaimmillani ei ole varaa jäädä sitä ilman. Heillä ei ole varaa syödä tärkkelystä. Rakkaiden sisarusten lasten puberteetti voi aikaistua, jos on liikaa sokeria, liikaa insuliinia. Mutta miten vaikuttaa. Sokeriton lapsuus on onneton. Enkä halua huolestuttaa Siskoa, en ketään muutakaan.
Kaikki kuolevat joskus, lapsista tulee onnettomia aikuisia. Monista ainakin. Söpöys loppuu. Minäkin olin joskus hellyttävä lapsi. Ihana. Äiti muistaa sen vielä siksi on kiintynyt, huolestunut pettynyt ahdistunut minusta.
...
Jos olisi ilman nettiä, telkkaria, sokeria ja alkoholia, niin voisi paremmin. Ei blogeja, ei ainakaan merkityksettömiä. Matematiikkaa. Salaattia.
maanantai 16. elokuuta 2010
Aamu
Olen kahden vaiheilla herätäkö terapiaan. Nyt jos siis päätin olen hereillä.
Sisko soitti eilen, pyysi apua lukioasioissa. Oli liian myöhä paneutua auttamaan. Olen huolissani. Auttaminen olisi kivaa, mutta siitä tulee huoli itselle. Parempi olla miettimättä muita.
Pitäisi mennä H:n luokse. Lupailin sellaista eilen illalla. Ehkä se piristäisi, mutta niin tuskin käy, tulee riitaa, ja se heittää minut ulos.
Aika ei kertakaikkiaan kulu.
Sisko soitti eilen, pyysi apua lukioasioissa. Oli liian myöhä paneutua auttamaan. Olen huolissani. Auttaminen olisi kivaa, mutta siitä tulee huoli itselle. Parempi olla miettimättä muita.
Pitäisi mennä H:n luokse. Lupailin sellaista eilen illalla. Ehkä se piristäisi, mutta niin tuskin käy, tulee riitaa, ja se heittää minut ulos.
Aika ei kertakaikkiaan kulu.
perjantai 13. elokuuta 2010
Mark Hamillin oudot kasvot
Tänä kesänä ensi kertaa katson koko Star Warsin. Katoin ne siinä järjestyksessä kuin subtv ne näytti, eli prequelit ekana. Ensimmäisen Prequelin katsoin itseasiassa leffateatterissa. Olin yläasteikäisenä treffeillä. Elokuva oli tylsä. Se oli sitä yhä kun katsoin sen uudelleen.
Sitä aikaisemmin olin yrittänyt katsoa niitä VHS tallenteita mitä meillä oli. Pikkuveljeni oli niistä ihan innostunut, mutta en koskaan jaksanut katsoa yhtään elokuvaa loppuun asti, vaikka olinkin leffahirmu.
Empire Strikes Backin alussa Mark Hamill eli Luke Skywalker näytti tosi oudolta. Epämiellyttävältä. Luin tänään vasta, että se johtui kasvot tuhonneesta auto-onnettomuudesta. Harmi hänelle. Nuori karisma katosi kasvoilta, hän näytti vain oudolta sammakkomieheltä. En että itse olisin kaunis, olen läski, enkä edes hyvännäköinen läski. Ihmiset joilla on isot kasvonpiirteet näyttävät läskeinä oklta. En minä. pienet piirteet leveät raamit. Hyi hitto.
Simpsoneissa Hamill oli hauska. Skywalkerista en koskaan ole välittänyt, enkä myöskään siitä Anakinin esittäjästä. Vaikka kyllä oli tavallaan yhdennäköinen Hamillin kanssa, että Anakin ja Luke olivat kuin Isä ja poika.
Sitä aikaisemmin olin yrittänyt katsoa niitä VHS tallenteita mitä meillä oli. Pikkuveljeni oli niistä ihan innostunut, mutta en koskaan jaksanut katsoa yhtään elokuvaa loppuun asti, vaikka olinkin leffahirmu.
Empire Strikes Backin alussa Mark Hamill eli Luke Skywalker näytti tosi oudolta. Epämiellyttävältä. Luin tänään vasta, että se johtui kasvot tuhonneesta auto-onnettomuudesta. Harmi hänelle. Nuori karisma katosi kasvoilta, hän näytti vain oudolta sammakkomieheltä. En että itse olisin kaunis, olen läski, enkä edes hyvännäköinen läski. Ihmiset joilla on isot kasvonpiirteet näyttävät läskeinä oklta. En minä. pienet piirteet leveät raamit. Hyi hitto.
Simpsoneissa Hamill oli hauska. Skywalkerista en koskaan ole välittänyt, enkä myöskään siitä Anakinin esittäjästä. Vaikka kyllä oli tavallaan yhdennäköinen Hamillin kanssa, että Anakin ja Luke olivat kuin Isä ja poika.
Päätelmä
Hampaat on likaiset. En koskaan tahdo nousta ylös. Itsensä kannattaa tappaa niin kännissä ettei tajua kuolevansa.
Voi kun olisin supernero
Blogeja lukiessa saatan masentua, kun tajuan, että olen kovin keskinkertainen ajattelija. Siis vaikka minulla on sanottavaa fiksujenkin miesten (ja todella luen pääasiassa miehiä) ajatuksiin ja biaksiin, niin silti en ole läheskään yhtä älykäs. Siis että aivovoimani ei riitä juuri mihinkään monien bloggarien suhteen. Tuntuu turhalta edes kommentoida.
Tiedemies on yksi sellainen, johon suhtaudun pelolla ja kunnioituksella.
Eisiis, että olisin erityisen tyhmä, tai erityisen keskinkertainen. Juuri ja juuri vähän enemmän, mutta ei tarpeeksi, että voisin ajatella, että rupean tekemään mitään erityisen merkittävää tieteen alalla. No ainakaan matematiikan tai fysiikan tai minkään tärkeän suhteen. Toki Stephen Rose tai Thomas Sowell eivät välttämättä ole neroja, tai superIQ-älypäitä mutta menestyksekkäitä kommentaattoreita ja tieteilijöitä. Ja vaikka he ovat kohdanneet omat rajansa, niin heidän rajansa ovat kauempana kuin omani. Minä kaipaan vain normaalin ammatin, jonka voin menestyksellä suorittaa.
Olen vain laiska, ja kurja. Kuolen pois ennen kunnon elämää, miksi en kasvanut aikuiseksi koskaan. Itsesääli on vähän tahmaista, mutta aina se houkuttaa.
Tiedemies on yksi sellainen, johon suhtaudun pelolla ja kunnioituksella.
Eisiis, että olisin erityisen tyhmä, tai erityisen keskinkertainen. Juuri ja juuri vähän enemmän, mutta ei tarpeeksi, että voisin ajatella, että rupean tekemään mitään erityisen merkittävää tieteen alalla. No ainakaan matematiikan tai fysiikan tai minkään tärkeän suhteen. Toki Stephen Rose tai Thomas Sowell eivät välttämättä ole neroja, tai superIQ-älypäitä mutta menestyksekkäitä kommentaattoreita ja tieteilijöitä. Ja vaikka he ovat kohdanneet omat rajansa, niin heidän rajansa ovat kauempana kuin omani. Minä kaipaan vain normaalin ammatin, jonka voin menestyksellä suorittaa.
Olen vain laiska, ja kurja. Kuolen pois ennen kunnon elämää, miksi en kasvanut aikuiseksi koskaan. Itsesääli on vähän tahmaista, mutta aina se houkuttaa.
torstai 12. elokuuta 2010
Kännipäivitys
Mitään mitä suunnittelin tekeväni en vieläkään ole tehnyt. Aina menee näin.
Nyt olen humalassa, mutta on hyvä, että on anonyymi-tili johon voi blogata humalassa. Kun tiedän, että minulla on vakava sairaus tapan itseni. Se on ihan yleinen toimintatapa. Monen metsästyshaulikkoitsemurhan taustalla on syöpä. Miehet ei kestä tunteita. Itsemurhat vähentää miesten syöpäkuolleisuutta, luulen. Myös naisten, mutta enemmän kuin miesten. Olen seksisti. Miehet ja naiset on erilaisia.
Miehet sotii, koska yksi mies hedelmöittää monta naista. Seuraava sukupolvi pienenee jos naisia tapetaan, miehillä ei ole väliä. Siksi eugeniikassa keskitytään naisten sterilisointiin.
Miehet kertovat vitsejä, koska miehet tahtovat leikkiä statuspelejä. Nai
set nauravat, he tahtovat löytää voittajan. Vitsin kertoja tahtoo alentaa ylhäisen onko se henkilö tapa tai mieltymys. Kaikki nauravat, se mitä pidimme pelottavana, onkin naurettava.
Olen aina ollut aggressiivinen huumorini kanssa. En edes tietoisesti, mutta jo ala-asteella opettajat sanoivat, että minulla on tapana sanoa asioita joista muut loukkaantuu, vaikka en tarkoittaisi. Ja monesti olen saanut vahingossa vihamiehiä. Epävarmuuttako se vaan on. Ehkä näen kaikki kohtaamiset statuskilpailuina tai viettelytilanteinta. En ole jotenkin sosiopaatti, mutta ei minäni ole normaali. Itken helposti. Liikutun tuttavieni kärsimyksistä, menneestä ajasta.
Tulevaisuus tulee olemaan huonompi kuin nykyisyys. Yleisesti. Ei ole tarvetta tälläiseen hyväntahtoiseen yhteiskuntaan. Se on kuollut. Emme välitä lisääntymisestä. Emme perheemme jatkumisesta. Siitä kun ei välitä perheensä jatkumisesta ei ole pitkä matka siihen, ettei välitä itsenssä jatkumisesta. Olen siinä vaiheessa. yleensä se ei ole ongelma, koska siitä kun ei välitä perheensä jatkumisesta ei ole matka mihinkään vaan kaikki sammuu.
On erikoista että välitämme mitä ilmastonmuutos tekee 100vuoden päästä, vaikka emme tahdo tehdä lapsia. Mikä uskonto se on? Uskon että syy siihen, miksei suurempi osa itsemurhista ole laajennettuja on laiskuus. Toki ei ole mitään syytä jaksaa laajennettua, jos ei jaksa elää. Jotkut vaan on obsessed with their status, ja pitää päästä ampunaan ne jotka on oletettavasti nöyryyttäneet. Ääliöt. Kuolema ratkaisee. Se on nopea. Kunhan hyppää, kaikki loppuu.
Nyt olen humalassa, mutta on hyvä, että on anonyymi-tili johon voi blogata humalassa. Kun tiedän, että minulla on vakava sairaus tapan itseni. Se on ihan yleinen toimintatapa. Monen metsästyshaulikkoitsemurhan taustalla on syöpä. Miehet ei kestä tunteita. Itsemurhat vähentää miesten syöpäkuolleisuutta, luulen. Myös naisten, mutta enemmän kuin miesten. Olen seksisti. Miehet ja naiset on erilaisia.
Miehet sotii, koska yksi mies hedelmöittää monta naista. Seuraava sukupolvi pienenee jos naisia tapetaan, miehillä ei ole väliä. Siksi eugeniikassa keskitytään naisten sterilisointiin.
Miehet kertovat vitsejä, koska miehet tahtovat leikkiä statuspelejä. Nai
set nauravat, he tahtovat löytää voittajan. Vitsin kertoja tahtoo alentaa ylhäisen onko se henkilö tapa tai mieltymys. Kaikki nauravat, se mitä pidimme pelottavana, onkin naurettava.
Olen aina ollut aggressiivinen huumorini kanssa. En edes tietoisesti, mutta jo ala-asteella opettajat sanoivat, että minulla on tapana sanoa asioita joista muut loukkaantuu, vaikka en tarkoittaisi. Ja monesti olen saanut vahingossa vihamiehiä. Epävarmuuttako se vaan on. Ehkä näen kaikki kohtaamiset statuskilpailuina tai viettelytilanteinta. En ole jotenkin sosiopaatti, mutta ei minäni ole normaali. Itken helposti. Liikutun tuttavieni kärsimyksistä, menneestä ajasta.
Tulevaisuus tulee olemaan huonompi kuin nykyisyys. Yleisesti. Ei ole tarvetta tälläiseen hyväntahtoiseen yhteiskuntaan. Se on kuollut. Emme välitä lisääntymisestä. Emme perheemme jatkumisesta. Siitä kun ei välitä perheensä jatkumisesta ei ole pitkä matka siihen, ettei välitä itsenssä jatkumisesta. Olen siinä vaiheessa. yleensä se ei ole ongelma, koska siitä kun ei välitä perheensä jatkumisesta ei ole matka mihinkään vaan kaikki sammuu.
On erikoista että välitämme mitä ilmastonmuutos tekee 100vuoden päästä, vaikka emme tahdo tehdä lapsia. Mikä uskonto se on? Uskon että syy siihen, miksei suurempi osa itsemurhista ole laajennettuja on laiskuus. Toki ei ole mitään syytä jaksaa laajennettua, jos ei jaksa elää. Jotkut vaan on obsessed with their status, ja pitää päästä ampunaan ne jotka on oletettavasti nöyryyttäneet. Ääliöt. Kuolema ratkaisee. Se on nopea. Kunhan hyppää, kaikki loppuu.
lauantai 7. elokuuta 2010
In soviet russia radio listen you
Jos olet kuten minä, niin olet miettinyt mistä se In Soviet Russia Objekti Verbi Subjekti meemi tulee. Yakov Smirnoff, eli esi-Boratin vitseistä se tulee:
In America you can always find a party
In Soviet Russia party always can find you
Se on hyvä vitsi. Ja hyvä hokema.
Ajattelin vain kertoa, koska et viitsisi kuitenkaan googlettaa, ja nyt sitten tiedät.
In America you can always find a party
In Soviet Russia party always can find you
Se on hyvä vitsi. Ja hyvä hokema.
Ajattelin vain kertoa, koska et viitsisi kuitenkaan googlettaa, ja nyt sitten tiedät.
20h viikossa
Valvoin yön. Kesä on mennyt juopotellessa, nyt pitäisi lopettaa ja valmistautua opintoihin. Kävin kävelyllä nyt kun kukaan ei ole vielä hereillä. Kun ihmisiä tulee vastaan muistan vain kuinka järkyttäväksi olen lihonut. Toki niin käy jos näen heijastukseni näyteikkunasta.
Kasvatin viikset, kun partakaan ei kasvanut. Näytän lihavammalta. Viikset korostavat kasvonpiirteideni pienuutta, paitsi nenän.
Kuuntelin Nassim Talebin tarinointia. Inspiroiduin. Ehkä kävelen, kuten hän 20h viikossa. Tuskin, mutta nyt se ajatus lohduttaa.
Asuntoni on käsittämättömän sotkuinen. Olen heittänyt kaiken vain lattialle, ainakin kun sitä vielä näkyi. Keräsin pulloja ja roskia. En kehtaa viedä pulloja. Kuulostelen maksani tuntoja. Onko raja ylitetty ja kuolemaan johtava kaskadi jo alkanut. En halua miettiä sellaisia.
Digiboksissa olisi nauhalla mm. Bourne Ultimatum. En sitä kestä nyt katsoa. Kun kävin kotona oli isoveljeni siellä katsomassa sitä. Toivon että hän nautti siitä. Ja voi hyvin. Vaikka tiedän, että tuskin voi. Perheenjäsenten miettiminen liikuttaa. Heidän vuokseen pitäisi kerätä itsensä kokoon. Tulla aikuiseksi muutenkin kuin iältään. Olen liian vanha. Nyt pitäisi valmistua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Pääasiassa alkoholin takia.
Tänään aion vielä mennä kävelylle. Ja soittaa perheenjäsenilleni. Toivon että jaksan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)