Päivä meni huonossa olossa. Lopulta luovuin hiilihydraattikitsaudestani ja söin liikaa. Tuli parempi olo. Monta tortillaa. Olin täynnä. Lihava.
Katsoin Äitin kanssa videoita lapsuudesta. Minulla oli korkeampi ääni kuin veljilläni. Liikkeissäni jotain löysää. Isoveljeni machoilu vaikuttaa raskaalta. Itse olin valittaja ja vetäytyjä.
Jostain syystä olen tarkka toimistani. Myötähäpeä valtaa minut, ja nolous johon syyllistyin viisivuotiaana uhkaa yhä minäkuvaani itsetuntoa.
Ensin minua alkoi vain itkettää, että menin sen salatakseni huoneeseeni piiloon. Joku kadotettu viattomuus. Kaikki siinä on mitä rakastan, videolla. Ja sitten vain muistan mitä siitä pojasta tuli. Ja niistä muista pojista, rakkaista veljistäni.
En tiedä miten ihmiset selviävät lapsuudestaan. Lasten keskinäinen kanssakäyminen vaikuttaa arvaamattomalta ja helposti julmalta. Vaikka se on tavallaan reilua ja anteeksiantavaa. Kaikki se itketti minua, miten kaikki jotenkin pääsivät mukaan leikkeihin. Kai jotkut aina jäivät ulkopuolelle toiset enemmän kuin toiset, mutta se kotikadun yhteisö oli arvokas ja kestävä.
...
Aika pienenä poikana jo aloin toivoa ajan pysähtymistä. Huolestuin pikkusiskoni kasvamisesta, vanhempieni vanhenemisesta. Oli vaikea luopua leikkimisestä, ja hetken tein sitä vaikkei se enää niin huvittanut, tai vanhempana koitin vielä palata väkisin.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti