Valvon yötä vanhempien luona. Luen Naipaulia. Se saa minut miettimään narratiiveja.
Ensin minulle tulee mieleen vain Emmi. Se on ainoa tapahtumien ketju, josta keksin narratiivia. Sepitän symboliikkaa lapasista, jotka sain joululahjaksi, ja kun hukkasin toisen, niin meidänkin tiemme erosivat, ja sitten myöhemmin kun taas löysin, niin palasimme tavallaan yhteen. Tai ainakin oli jotain.
Olen koko ajan liian laiska ja lyhytjänteinen kirjoittamaan mitään valmiiksi.
Kun lukiossa jäin luokalleni Emmi oli uudella luokalla. Hän oli muuttanut, että hänkin oli uutena, kuin minä. Ihastuin, koska Emmi oli ujo, ja luulin, että näytti samalta kuin ylä-asteihastukseni Sanna.
Mutta turha aloittaa noin. Tätä pitäisi miettiä.
Luokkaristeilyllä kävelin yksin ja törmäsin sitten Emmiin. Sitten tarrauduin siihen kiinni ja se minuun. Tuttavuus eteni kuin lukioihastus. En tiennyt milloin puhua. Puhuin kuitenkin. Sovin sen luokse menosta. Menin. Satoi lunta. Teimme banaanitorttua. Kun lähdin pois yritin suudella, ja Emmi väisti. Olin noloissani. Mutta pääsin sen yli. Joskus sitten todella suutelinkin, sitä ei ehkä käynyt usein. En usko, että Emmi piti siitä. Tai sitten oli ujo, mutta ei koskaan ollut olo, että hän olisi tahtonut minua koskettaa. Toivon, että muistaisin suutelemista. Kyllä niin kävi ja yhteen aikaan niinusein etten osannut arvostaa. Ehkä se ahdisti. ja muu käpälöinti.
Eikä minulla muutenkaan ole käsitystä, että mistä se piti minussa. Ja pitikö. Ja miten. teki herttaiset joululahjat minulle. Ne lapaset. Sitten lopetti puhumisen. Se oli tuskaista, koska istuimme vierekkäin, enkä tuntenut edes muita. En puhunut mitään pariin viikkoon koulussa tai kotona. Istuin kirjastossa lukemassa, ja kun se meni kiinni niin kaupan eteisessä. Menin viimeisellä bussilla kotiin.
Sitten yhtenä päivänä puhui taas. Ensin mukavaa. Tein jos suunnitelmia ruokailun aikana. Viimeisen tunnin jälkeen sanoi, ettei tämä toimi. Pyysin sitä vielä kahville, se sanoi että sillä oli kiire, mutta tuli puoleksi tunniksi istumaan. En tiedä sanoinko mitään.
En tunnu yhtään muistavan mistä koko asiassa oli kyse. En uskaltanut katsoa peiliin. En tiennyt kuka minä olin pelaajana, niin ei jäänyt mitään käsitystä pelistä.
Ja varmaan se liittyy siihen, etten tiedä kuka olin tai olen ja millainen, että pelkään niin kovasti olla lukio- tai muunaikaisten ystävien kanssa. Se on varmaan turha pelko. Kaverit kiintyvät, ja näkevät läpikin vaikka olisin aina ollut etäinen. vitsien kertoja, vittuilija, pelokas.
Osa kavereista oli varmaan kateellisia minulle ainakin joskus. Sellaiset eivät nykytilanteessa koe sympatiaa tai kiintymystä. He vihasivat minua. Mitä sitten olinkin.
vaikka vaikea minun on uskoa, että edes vihaa olisin herättänyt ihmisissä. Vaikka Anna jättäessään minut laittoi vihaisen viestin. Ehkä se oli vain halveksiva.
Enkä siksi tajua H.ta. En sen tunteita. En sen uhkailua. joka vaihtuu aneluun ja pyytelyyn kiintymykseen ja taas suuttumukseen ja raivoon väkivaltaan. Enkä edes tiedä miten siihen suhteeseen ajauduin. Tietysti huijasin itseäni kaikesta, koska ajattelin että niin pitää mennä. Koitin kuulostella mitä mieltä H: oli että mikä olisi sopivaa, ja sitä mitä luulin muiden yleisemmin ajattelevan. Ja toimin sen mukaan. Ja olinkin sitten liian lähellä yhteen muuttamista, vaikka yhä vain joku pieni poika joka tekee mitä tahtoo, eikä uskoudu kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti