Tämä kirjoittaminen on taas jäänyt. Toivoisin kirjoittavani päivittäin, ja kehittyväni siinä.

Pitäisi kirjoittaa viimeisestä kuudesta vuodesta. Mitä tapahtui. Mitä olen. Toki takaumilla selittää aiempaa. Narratiivi voi olla parantava.

Harvoin, ei nytkään, on kärsivällisyyttä kirjoittaa hyvin.

Ei tunnu olevan mitään, mikä olisi kirjoittamisen arvoista.

Kävin tänään mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden vertaisryhmässä. Ryhmä koostaa minut. Tahdon sanoa jotain syvällistä, toimia paremmin kuin muut. Helposti vain odotan, että on vuoroni sanoa. Se ilmapiiri, jossa vain hiljaa sanotaan: joo on se kyllä. Sellainen imelä kannustavuus on myös helposti turhauttavaa.

Sen jälkeen jäi tyhjä olo. Mitä tekisi. Tapaamisen adrenaliinipiristys katosi nopeasti. Tuli yksinäinen olo. En haluaisi lopettaa enkä aloittaa mitään.
...

Mikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta, kun ei keksi mitään mitä haluaisi lukea. Mikä olisi lukemisen arvoista, näkemisen arvoista, kokemisen arvoista. Tällä hetkellä ei ehkä mikään, mutta en osaa nukahtaakaan. Elämä on tätä. Onnellisuus on sitä, että ei muista olevansa olemassa, toimii vain.