On kehnohko olo. Valvoin yön. Söin valvoessa runsaasti paahtopaistia ja sienisalaattia. Aamulla sitten join lähes litran kahvia, en yhteen menoon, mutta melkein. Nyt ei nukuta. On hikinen olo. Pitäisikö mennä kävelylle. Ehkä ei vatsakin on liian outona, ja eilen jalat olivat väsyneet.
Paras olisi kai nukkua. Haluaisin voida hyvin, mutta lyhytnäköiset helpotuksen etsinnät. Yölllinen ahdistus nukahtamisesta. Syöminen. Aamutokkuraan kahvia. Kaikki menee pieleen. Enkä tiedä miten olisi toimittava, että pääsisin siihen hyvään autuuteen.
Mutta voi olla kaikki. Sokerit, insuliinit. Ehkä maksa on aivan tuhoutunut, tai suolisto. Pitäisi mennä verikokeisiin, mutta en uskalla. Ehkä joku aamu on rohkea hetki, ja uskallan. Lähete minulla on ollut jo puoli vuotta. Mutta en uskalla edes ajatella. Fysiologia ahdistaa, salpaa mielen, tai täyttää, kuohuttaa. Ei menee vaan kauhusta lukkoon. tsunk tsunk, veri pulppuaa kaulasuonissa aivoihin. Kuuluu ääni, kun aina on jotain vastusta. Ja sydän koko ajan plop plip.
Haluan apua. Haluan kertoa. Äiti, en osaa elää en syödä. Koitan vain siedettävää oloa, mutta en uskalla kysyä neuvoa jos pelkään että haluaisin tehdä jotain mikä on pahaksi. Että saisin vain nuhteita. Tai mitä lienee.
Olisinko oppinut elämään, jos kotona huudettaisiin. Nyt en ainakaan osaa käsitellä. Lukiossa oli unelmia karkumatkasta keskieurooppaan hampurilaistyöntekijäksi. Karkuun odotuksia, vertaisten, sukulaisten, kenen tahansa jonka tunnen. Omia. Vertailuja siihen mitä näen tai kuvittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti